Perjantai 17.5.

Musikaali, joka liikuttaa, raivostuttaa ja innostaa

Nahkatakkinen tyttö on hyvässä vauhdissa. Yleisöä on ollut huikeasti jopa keskellä viikkoa ja homma on hallussa. Ei hassuja mokailuja, ei amatöörivirheitä, mitä nyt muutama inhimillinen takeltelu joukkoon on mahtunut. Tämä musikaali on jotain käsittämätöntä!

Näin viime vuonna Nahkatakkisen tytön Martinus-salissa Vantaalla, kun Vaskivuoren lukio sen esitti. Kun syksyllä ilmoitettiin meidänkin tekevän saman musikaalin, olin ensin yllättynyt. Sitä seurasi epäuskoisuus. Voimmeko mekin muka saada aikaan jotain niin massiivista ja silti taiteellista. Kun usko tähän yhteisöön oli löytynyt, alkoi pelottaa. Dingo on ollut ISO juttu, siis tosi ISO! Tätähän ei todellakaan voi munata. Silti olin innoissani, tai no, todella innoissani.

Kaijan Koota lainatakseni, ”uskalsin sukeltaa kylmään veteen”. Se oli myös sen arvoista. Biisien stemmasovitukset kuulosti omaan korvaan hyvältä ja kaiken päälle niitä oli vielä hauska laulaa. Ensimmäisistä kuorotreeneistä asti olen löytänyt satunnaisesti itseni laulamassa Autiotaloa tai nimikkobiisiä, Nahkatakkista tyttöä. Ala-aste ajoilta asti Dingo on ollut tuttu ja niiden samojen laulujen laulaminen on tuntunut aivan mielettömältä. Ja vieläpä lavalla! Niiden tosifanien edessä, jotka ovat kasarilla pukeutuneet kuin Dingo, meikanneet kuin Dingo, osanneet jokaisen kappaleen ulkoa, vuoranneet seinänsä Dingon kuvilla ja pyörtyilleet onnesta. Ehkä vähän liioiteltua, mutta silti.

Tanssit... Niin, ne tanssit. Iso ja tärkeä osa musiikkiteatteria. Ne näyttivät ensi alkuun aivan uskomattoman siisteiltä. Sitten pitikin tehdä perässä. Vielä kuukautta ennen ensi-iltaa lensi ärräpäät ja kiukutti, kun koreografiat eivät meinanneet luonnistua. Jalat olivat välillä solmussa. Välillä jäätyi kesken kaiken. ”Hei, missä välissä toi liike muka oli!?” Sitten se vain napsahti. Yksissä harjoituksissa sitä tajusi, että kaikki on ihan simppeliä. Juuri näin ne menee. Siitä alkoikin nauttiminen. Pystyi mennä lavalle ja antaa musiikin viedä, laulaa ja tanssia jonkinlaisessa transsissa. Välillä ilme vakavana, välillä naama Naantalin aurinkona, mutta aina hymyillen vähintään sisäisesti.

Kun perjantain kenraaliharjoitus koitti, oli tunnelma hieman sekalainen. Tavallaan jännitti, tavallaan ei. Tiesi mitä tehdä, mutta silti oli mahdollista, että kaikki menisi pieleen. Ei onneksi mennyt. Maskeeraus sujui kuin ammattilaiselta. Kaikki oli ilmiselvää. Vaikka edellisenäkin päivänä oli vielä homma vähän hakusessa, tiesin tasan tarkkaan mitä tehdä. Ei epäilyksen häivää. Ensimmäinen puoliaikakin oli tykittelyä sydämen pohjasta.

Väliaika koitti. Nopea vaatteiden vaihto ja sitten vuorostaan maskipenkkiin istumaan. Tässähän on kiire! Ei me millään ehditä tätä kaikkea tehdä! Sormet ristissä, peukut ja varpaat pystyssä toivoin esityksissä olevan enemmän aikaa.

Toinen puoliaika lähti jääkaapin viileissä tunnelmissa, täysin positiivisella tavalla tietenkin. Sitten sattui nolo myöhästyminen. Never again! Tilannekartoitus ja toimintasuunnitelman muutos. Kukaan ensi-iltayleisöstä ei varmastikaan näkemänsä perusteella arvaa missä meni pahasti pieleen vielä edellisenä päivänä. Se pysyköön salaisuutena.

Loppupotpuri kruunasi koko kenraalin. Jos joskus on kylmät väreet kulkeneet vartin ajan ja ollut niin innoissaan, että ei pysy nahoissaan niin silloin! Loppupotpuri itsessään kertoo fiilikset koko musikaalista ja sen teosta. Vuoroin naurattaa, vuoroin värisyttää, silloin tällöin haetaan tukea muista. Mutta meininki on koko ajan aivan mahtava!

Omasta puolestani kiitän kaikkia, ketkä ovat olleet mukana tässä tavalla tai toisella, myös yleisöä. Yhdessä on saatu aikaan jotakin mikä jää elämään. Joten käyttäkää pyöräilykypärää! Edes kuolematon muistonne ei voi välttyä Nahkatakkisen tytön iskulta!

Sonja Arokari